Huomenna bussiin ja matkaan koti kotia. Ihanaa. Vaik ei se matka houkuta niin se menee kun tietää päämäärän.
Tänään oltiin tatterissa ja se näytelmä oli aivan huippu. Yks mun opeist oli käsikirjottanut sen ja toinen maikka ohjannut. Kaveri näytteli siinä ja mun akrobatia maikka. Olin iha itku silmäs kun se loppu. Aivan mahtava. On asioita joita ei vaan voi selittää sanoin vaan ne pitää kokea ja yks niistä asioista on mun mielestä teatteri.
Katoin tänään sitä näytelmää ja tajusin et näyttelijät on oikeesti siinä pari metrin päässä et jos olisin ottanut kaks askelta eteenpäin niin olisin voinut koskettaa sitä pimeää ja outoa hahmoa joka itkee lavalla ammutun vartalon vieressä. Kuulostaa typerältä, mut joskus tuntuu et kun kattoo teatteria se tuntuu kun katsomon ja lavan välissä olis joku maaginen raja todellisuuden ja tarinan välissä. Ja jos näyttelijä tulee lähelle katsojaa se tuntuu melkein liian intiimiltä et tulee olo et saanko olla edes näin lähellä. Tulee samanlainen olo kun tirkistelis salaa jostain. Rakastan sitä tunnetta kun itellä katsojalla on etuoikeis tirkistellä ja olla lähellä niitä henkilöitä ja elää siinä hetkessä.
Elokuvissa näyttelijä ei katso sua kertaakaan silmiin ja ota katsojaa samalla tavalla huomioon. Tänään näyttelijä katto mua suoraan silmiin. Se oli sekunti. Mut oli ihmeellinen tunne. Rakastan teatteria.. rakastan.
Teatterissa on myös ihanaa se näyttelijöiden valppaus ja ilo kun ne tekee duuniaan ja kun esitys loppuu ja he tulevat riviin katsojien eteen. Ja kun katselee niitä naamoja kun ne kumartaa niin tajuaa et tuossa on ne oikeat ihmiset. Äskön ne oli mulle ihan erilaisia. Joku inhotti mua, joku ihastutti, joku itketti. Ja sit ne seisoo siinä omina itsenään. Se on ihmeellistä. Joku nauraa, joku itkee, jostain näkee et se elää viel sitä tunnetta mitä se eli näytelmässäkin, joku pitää naaman perus lukemilla ja katsoo katsojien yli... Kumpa joskus itekkin pystyn välittämään sen fiiliksen mitä noi lahjakkaat ja upeat näyttelijät sai mulle aikaan.
Mä sanoin yks päivä näytelmä treeneissä et "emmä tiiä, se on huono", kun mun piti näytellä taikinaa ja lukea samaan aikaan venäjäks runoa. (nää meidän näyteltävät aiheet vaihtelee mielenkiintosista mielenkiintosiin) Mun ope vaan sano et "ei mua kiinnosta. Tee ja mä sanon sit onko huono". Se oli pakko sit. Heittäydyin lattialle ja myörin ja pyörin ja tein sillan ja kuperkeikkoja ja vaik mitä taikinamaisia juttuja. Se meni sit kuulemma ihan hyvin. Eniten mulla jäi siitä mieleen kun mun opettaja sano et "miks sä sanot mulle ettet sä tiedä? sä voit tehdä mitä vain, se on fiktiota ja fantasiaa. elä sitä. nauti ja rakasta sitä mitä sä teet. vaikka se olis huonohkompi mut jos sä itse nautit se välittyy myös mulle ja sit se on jo parempi". Tai jotain sinne päin. Rakasta ja nauti. Päätin et jos näyttelen jotain mistä en niin tykkää niin teen siitä sellasen et nautin edes siitä kun teen sitä vaikka idea ei olisikaan mun lemppari.
Teatteri vaan on..
Tänään oltiin tatterissa ja se näytelmä oli aivan huippu. Yks mun opeist oli käsikirjottanut sen ja toinen maikka ohjannut. Kaveri näytteli siinä ja mun akrobatia maikka. Olin iha itku silmäs kun se loppu. Aivan mahtava. On asioita joita ei vaan voi selittää sanoin vaan ne pitää kokea ja yks niistä asioista on mun mielestä teatteri.
Katoin tänään sitä näytelmää ja tajusin et näyttelijät on oikeesti siinä pari metrin päässä et jos olisin ottanut kaks askelta eteenpäin niin olisin voinut koskettaa sitä pimeää ja outoa hahmoa joka itkee lavalla ammutun vartalon vieressä. Kuulostaa typerältä, mut joskus tuntuu et kun kattoo teatteria se tuntuu kun katsomon ja lavan välissä olis joku maaginen raja todellisuuden ja tarinan välissä. Ja jos näyttelijä tulee lähelle katsojaa se tuntuu melkein liian intiimiltä et tulee olo et saanko olla edes näin lähellä. Tulee samanlainen olo kun tirkistelis salaa jostain. Rakastan sitä tunnetta kun itellä katsojalla on etuoikeis tirkistellä ja olla lähellä niitä henkilöitä ja elää siinä hetkessä.
Elokuvissa näyttelijä ei katso sua kertaakaan silmiin ja ota katsojaa samalla tavalla huomioon. Tänään näyttelijä katto mua suoraan silmiin. Se oli sekunti. Mut oli ihmeellinen tunne. Rakastan teatteria.. rakastan.
Teatterissa on myös ihanaa se näyttelijöiden valppaus ja ilo kun ne tekee duuniaan ja kun esitys loppuu ja he tulevat riviin katsojien eteen. Ja kun katselee niitä naamoja kun ne kumartaa niin tajuaa et tuossa on ne oikeat ihmiset. Äskön ne oli mulle ihan erilaisia. Joku inhotti mua, joku ihastutti, joku itketti. Ja sit ne seisoo siinä omina itsenään. Se on ihmeellistä. Joku nauraa, joku itkee, jostain näkee et se elää viel sitä tunnetta mitä se eli näytelmässäkin, joku pitää naaman perus lukemilla ja katsoo katsojien yli... Kumpa joskus itekkin pystyn välittämään sen fiiliksen mitä noi lahjakkaat ja upeat näyttelijät sai mulle aikaan.
Mä sanoin yks päivä näytelmä treeneissä et "emmä tiiä, se on huono", kun mun piti näytellä taikinaa ja lukea samaan aikaan venäjäks runoa. (nää meidän näyteltävät aiheet vaihtelee mielenkiintosista mielenkiintosiin) Mun ope vaan sano et "ei mua kiinnosta. Tee ja mä sanon sit onko huono". Se oli pakko sit. Heittäydyin lattialle ja myörin ja pyörin ja tein sillan ja kuperkeikkoja ja vaik mitä taikinamaisia juttuja. Se meni sit kuulemma ihan hyvin. Eniten mulla jäi siitä mieleen kun mun opettaja sano et "miks sä sanot mulle ettet sä tiedä? sä voit tehdä mitä vain, se on fiktiota ja fantasiaa. elä sitä. nauti ja rakasta sitä mitä sä teet. vaikka se olis huonohkompi mut jos sä itse nautit se välittyy myös mulle ja sit se on jo parempi". Tai jotain sinne päin. Rakasta ja nauti. Päätin et jos näyttelen jotain mistä en niin tykkää niin teen siitä sellasen et nautin edes siitä kun teen sitä vaikka idea ei olisikaan mun lemppari.
Teatteri vaan on..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti