"ja ne panilaaa, ja finkaa"

Vuosi sitten olin töissä pikaruoka mestassa ja mun ainoa haave oli joskus päästä sieltä pois. Halusin alalle joka liittyy kulttuuriin, mutta ajattelin, että ensin on vain otettava taukoa kyökistä ja sit sen jälkeen vasta katsottava eri opiskelumahdollisuuksia. Sit mun takaraivossa alkoi soida äitini ääni, joka oli joskus mulle kertonu kansanopistoista ja kuinka se on mukava tapa viettää välivuosi opiskellen ja tutustuen uusiin ihmisiin.

Sit mä puol vuotta myöhemmin istuinki matkalla Huittisiin kansanopistolle opiskelemaan. Helsinkiin verrattuna se oli mulle tosi iso muutos. Mä muutin maalle. Aluksi olin kauhusta kankeana ja olin pakenemassa heti ensimmäisen viikon jälkeen takas Helsinkii. Onneksi jatkoin. Jatkoon oli myös tosi hyvä syy. Mulle tarjottiin (en vieläkään ihan ymmärrä miksi ja miten tää kaikki tapahtu) opiskelupaikkaa Petroskoin valtion konservatoriosta eli käytännös opiskelupaikkaa Venäjälle teatterikorkeakouluun näyttelijä linjalle. Anteeksi mitä? Jep sitä mäkin. Huittisissa hengailin viel muutaman kk ja se oli elämäni mukavinta aikaa varmaan tai ainakin helpointa. Ihania ihmisiä ja ihana henkilökunta ja sieltä ehti jäädä ystäviä jotka ei tuu koskaan katoamaan. Toivottavasti. Terkut teillekkin!

Mut nyt tääl venäjäl oon ollut sit 4kk. Kaikki kaverit aina sanoo et "kerro jotai et millast siel on". Tää on tosi hankalaa vaan kertoo.. tää pitäs nähä, kokee, tuntee, haistaa, kuulla, elää. Aluksi en huomannu suuresti kulttuurillisia eroja, ennen kun vasta aloin tuntemaan ihmisiä paremmin ja opin keskustelemaan heidän kanssaan (tosiaan venäjää en osannut käytännössä yhtään tänne tullessani). Ilman venäjän kielitaitoa olen oppinut tulemaan toimeen pelkästään tarkkailemalla ihmisiä ja toistamalla perässä. Nyt höpöttelen jo vähän venäjää, kun en mä hirveen kauan hiljaakaan jaksa olla. Näyttelemisessä onneni on ollut ettei ensimmäisenä opiskelu vuonna hirveästi vielä puhuta näyteltäessä. Sopeudun yllättävän hyvin uusiin paikkoihin. Ei mua pelottanut tulla tänne. Odotin ja olin innoissani. Nyt onki sit aivan eri juttu, mut aikaa onkin jos mennyt monta kuukautta.

Oli tää kuitenki iso shokki ja muutos elämään. En ollut suomessa harrastanut urheilua kunnolla säännöllisesti aikoihin ja tänne tullessani sain tottua joka päiväisiin hulluihin rääkkäämis treeneihin joko baletin/tanssin tai akrobatian yms muiden osalta. Sain myös totutella et vaatteiden pääväri on musta, sekä kalpeaan naamaani ilman meikkiä ja värjäämättömään ja leikkaamattomaan tukkaan tiukalla nutturalla...päivittäin. Puhumattakaan painosta ja laihduttamisesta, mut siihen sanon et syökää päänne, nimittäin mä ainakin syön.
Näytteleminen oli tosi hankalaa ja en saanu itsestäni oikein mitää irti ja en uskaltanu heittäytyä ja tunsin et oon aivan jumalattoman huono. Kuljin sit se ananas takapuoles varmaan kk ennenku sain pullautettua sen ulos ja aloin uskaltaa tehä jotai. Mut hyvin on menny. Kaikkien aineiden (psykologia, hissat, tanssit jne..) arvosanoiks 4/5. Oon iha tyytyväinen et eiku allit heiluu ja täysillä taas seuraaviin kokeisiin.

Ihmiset on iha jees vaik en iha kaikkii ymmärräkkään mut otin tän asenteen et tääl opiskelen ja suomes sit moikkailen kavereit. Tääl ei oo aikaa muutenkaa keskittyy muuhunku kouluun. 6päivää viikossa ja päivät kestää sen 13tuntia, AINAKIN ja sunnuntaisin yleensä joudutaan treenaamaan kans omatoimisesti. Aivot narikkaan. Riitoi syntyy ja mäkin oon oppinu taistelee täällä, mikä oli mulle aluks tosi vaikeeta, ku vaan myötäilin kaikkia. Hyi tiedän.

Mut sit mua kiinnostaa mikä tää fakin ruoka läppä on. Miks kaikkeen tungetaan majoneesii tai jotain muuta ällöttävää? En oikeesti tykkää mistään täällä ja mä en oo mistään nirsoimmasta päästä kiitos äitini ja isäni jotka on mua ipanasta asti ruokkinu mitä erikoisemmil ruuil et ihan hyvän ruoka kasvatuksen oon saanut. Mut tajusin täs just kyl vast et hitto mäki voin sitä ruokaa ite tehdä.. Jos joskus on aikaa. Aivot vois välil ottaa pois sielt narikastki. Taisin suomen lomallakin puhuu Lontoon kielestä vaikka tarkoitin ihan englantia. Sellaista sattuu.


Jotenkin mä oon tääl selvinny. Välil itku silmäs kaipaan kotiin ja mietin miten mä tääl oon pärjänny. Sen kerron et rankkaa on. Mut kai se on pärjättävä jos on pakko. Mut mikäs tääl olles. Selvisin just 41 asteen kuumeest ja odotan innolla, koska pääsen taas treenaa.
Ja hei onnen päivää! Piakkoin pääsen varmaan vaihtamaan huonetta eli ei tarvii asuu täs juoppo bordellissa enään.. Itsehän en koskaan alkoholia käytä. Mut Suomi onki maa erikseen. Pus ikävä teitä kallion räkälät, koht nähdään! Kerron joskus vähä tarkemmin millasii treenei ku ne on aikas jänskii jopa.

"emmä tajuu, mä oon suomalainen"